Suomi kuroi Ruotsin etumatkan takaisin 4 vuodessa ja palasi Riikan sunnuntai-illassa kypsällä esityksellä miesten maailmanmestariksi. Suomen dominointivuosien 2008 ja 2010 jälkeen Ruotsin uudisti joukkueen ja pelin tullen etenkin 80-90-luvun taitteen superikäluokkien avulla pyörremyrskyn lailla Suomesta ohi. Nyt superikäluokat selätettiin kuitenkin komeasti. Ruotsi voi hieman jossitella Aleksander Ruddin puuttumisella ja Rasmus Enströmin ilmeisen pahalla nilkkavammalla, joka vaikutti maailman parhaaksi valitun miehen tekemiseen ja yhtä lailla Aleksander Galante-Karlströmin peliin. Kuten nähtiin tarkoin scoutattu Galante ei juuri pystynyt luomaan itse itselleen maalipaikkoja MM-finaalitasolla, ei ainakaan #Börsday Kotilaisen lailla.

 

 

Ylähyllyn piparilaatikko


Suomella uusiutumista oli tapahtunut edelleen sitten viime kisojen ja mm. nippu 93-94-syntyneitä pelasi nyt itsensä maailman salibandyeliittiin. Krister Savonen ja Peter Kotilainen valittiin kisojen allstarsiin ja sinne olisi yhtä hyvin voinut kuulua myös Nico Salo. Pelurin pihapelivaistoilla varustettu Kotilainen pystyi ilmiömäisesti luomaan maalipaikkoja, parhaissa hetkissä jopa vaihdosta toiseen. Autofire -nappi oli ajoittain pohjassa, mutta laukaukset silti järkevän matalia ja pallosta luopumista ei tapahtunut. Savonen pelasi puolustuspäässä erinomaisesti, kamppaili hyvin Ruotsin kovimpien seppien kanssa ja pallo pysyi hienosti omilla vahvasta pelirohkeudesta huolimatta. Nico Salo oli Classic -kentän priimusmoottori, jonka nopeus, peliäly ja jatkuvat päävalmentaja Kettusen kuuluttamat pienet "voittavat valinnat" eivät taaskaan jääneet keneltäkään huomaamatta. Jalokiviä, hippuja, keihäänkärkiä, maestroja. Pääkoppa piti ja valmennus hoiti tehtävänsä loistavasti tämä on helppo todeta ja ei siitä tässä sen enempää. Mutta mistä nämä superlahjakkuudet löytyivät yks kaks yllättäen MM-areenalle?

Pelaajien, valmentajien ja seurojen aikuisiän työlle on hyvä suoda kova arvo, mutta yhden tai kaksi äärimmäisen hyvää junioriajan selitystä keksin asialle. Yks kaks yht´äkkiä ja ilman kovaa työtä ei ole tapahtunut tietty mitään, mutta Suomen Salibandyliitto voi onnitella itseään noin 2005-2007 (? mikä lie vuosi se tarkalleen oli) tehdystä isosta juniorisarjojen rakenneuudistuksesta. Aiemmin juniorisarjat pyörivät Suomessa turnausmuotoisesti juoksevalla peliajalla (pallo pelissä 25-30min jos sitäkään...) alueittain, jolloin tasoerot olivat käsittämättömän ja peliä kehittämättömän suuret. Muutos toi sarjoihin tehokkaan peliajan (pallo pelissä 60-65min), yksittäiset ottelut ja pitkät playoff -sarjat. Eli juuri sen maailman, missä moninkertaiset juniorivuosien suomenmestarit Kotilainen, Savonen, Salo ja Kailiala ovat hioutuneet ja oppineet voittamaan. Tärkeää on myös se, että ko. tason dominaattorit vetävät A-SM-sarjasta perässään joukon entistä huomattavasti valmiimpia pelaajia liiga- ja divaritasolle ja sitä kautta lajin kokonaistaso nousee.

C-junioreista A:han junioreiden SM-sarjaputki kestää 7 kautta ja pitää siis sisällään jopa 200 kehittävää ottelua, mikä on hieman alueesta riippuen ja etenkin peliminuutteihin suhteuttaen jopa monikymmenkertainen aiempaan verrattuna. A-SM-sarjaa pelataan lisäksi joka paikkakunnalla yhtäläisellä salibandymatolla entisaikojen kirjavien pomppuparkettien sijaan ja tämä myöskin omalta osaltaan mahdollistaa paremmat ja kehittävämmät pelit.

Esimerkiksi 87-92 -ikäluokat kärsivät juniorisarjojen ajan jalkoihin jääneisyydestä ja jopa 12-0 -keskeytysvoittoon päättyneistä läpsyttelypeleistä. Olkoonkin, että Suomi voitti nuorten maailmanmestaruuden 92-ikäluokassa, ja olkoonkin, että mainioita uusia maailmanmestareita noistakin ikäluokista tuli 5kpl: Manninen -87, Junkkarinen -90, Stenfors -90, Pylsy -90 ja Salin -90. Noissa ikäluokissa Ruotsi teki kuitenkin sen ison pesäeroon, mikä paljastui MM-finaalissa 2012. Tuolloin alkoi mm. herrojen Nilsson -88, Ostholm -88, Enström -89, Galante-Karlström -89, Nilsberth -89, Stenberg -90 ja Rudd -92 esiinmarssi kv. tasolle. Kyseiset Ruotsin tähtipelaajat pysynevät isona joukkona kartalla vielä jonkin aikaa. Luistimet antaisivat vähän anteeksi, mutta 39-vuotiaana lailla Vaajakosken pelikaanin Monsieur Mika Kohosen he eivät tullene enää salibandyssa kisuttelemaan.

MM-kisojen Allstar -pelaajat ovat tulleet Enosta, Joensuusta, Vaajakoskelta, Punkalaitumelta ym. eli pienistä ympyröissä, joissa peli täyttää vapaa-ajan. Kuriositeettina voi myös ottaa tässä kohtaa esille Kärppien NHL-miehet Puljujärvi Ylitorniolta, Pokka Torniosta, Donskoi ja Salomäki Raahesta, Jokinen Kalajoelta, Niinimaa Jäälistä, Nutivaara Haukiputaalta ja Rinne Kempeleestä. Outoa yhteensattumaa! Tässä yhteydessä ei voi sälyttää kunniaa kuitenkaan tuppukyliin, vaan kehun sekä onnittelen maalikylien TPS:n, Classicin ja Happeen hyvää juniorityötä nuorisotähtien takana. Juniorityön systemaattinen järjestelmä, junioreiden Suomenmestaruudet ja urheilullisuusruuvin kiristys tuottaa sittenkin hedelmää aina katolla asti - vaikkakin Teneriffan auringon avustuksella. Loppukaneettina siltikin totean, että sählyhallien vahtimestareille terveisiä Lietoon, Huittisten Donitsiareenalle, Uuteenkaupunkiin ja myös Enoon (taas) sekä Sahalahdelle erityisiä Allstars-terveisiä.

Hienoa on myös maailman pohjoisin salibandyn maailmanmestari. Onnea Jarski "THE MIRACLE" Ihme ja Suomen salibandymaajoukkue!

 

-Pete

 

P.S.

Hieman aihetta sivuten kirjoitin aiemmin Naisten MM-kisojen jälkeen myös tyttösäbästä, missä kehittäviä ja vaikka yli-alueiden pelejä kaivattaisiin koko Suomeen.