Olympiajääkiekossa naisleijonien esitykset ovat selostustyön lisäksi kirvoittaneet kärkkäitä keskusteluita. Huono luistelutaito, mailatekniikka, ei pelisilmää, pelitilanteiden tunnistaminen ontuu, ei taklauksia, ei maalintekotaitoa. Tältähän se varmasti näyttää, jos peliä verrataan suoraan miesten jääkiekkoon.

Mutta pitäisikö naisten jääkiekkoa verrata miesten jääkiekkoon? Pitäisikö suhtautuminen olla eri? Jelena Isinbajeva hyppää seivästä 5 metriä, Sergei Bubka 6 metriä. Pidän heitä aivan tasavertaisina huippu-urheilijoina, vaikka toinen ylittää riman 20% korkeammalta. Isinbajevalla ja Bubkalla resurssit lienevät olleen urheilijapolulla aika tasavertaiset ja tulosten erot voidaan olettaa johtuvan aika suoraan fysiologisista eroista.

Ainakin suomalaisessa urheilukentässä panostukset sekä liitto- että seuratasolla ovat vahvasti miesten hyväksi. Tietämättä voisi veikata, että esim. Aleksander Barkov Jr. on aloittanut luistelemisen 3-vuotiaana ja liittynyt 5-vuotiaana Tapparan junioreihin. 20-80 kehittävän ottelun ja 300-600 huippuvalmennuksessa tapahtuneen harjoituksen vuosivauhdilla on menty seuraavat 13 vuotta. Nyt ollaan NHL.ssä ja Olympiajoukkueessa.

Vastaava polku monilla naispelaajilla voisi olla esim. tällainen: 8-vuotiaasta eteenpäin 0-30 kehittävää ottelua, 50-400 harjoitusta vuosittain. 10 vuoden päästä ollaan Naisten SM-sarjassa ja Olympiajoukkueessa. Pelaajapolun lisäksi monet muut asiat, kuten tarjotut resurssit, valmentajien koulutus, yleinen vaatimustaso, nuorisomaajoukkuejärjestelmä, halu omatoimiseen harjoitteluun ym. ym. vaikuttavat kehitykseen. Ainakin toistaiseksi ja erot nais- ja miesjoukkueurheilun välillä ovat eri luokkaa kuin edellämainituilla seiväshyppääjillä.

Poikkeuksiakin on. Noora Räty, Kirsi Hänninen, Riikka Välilä (os. Nieminen) ja kumppanit. Uskon, että takana on Barkovin kaltaista määrätietoista ohjaamista ja hurja määrä toistoja. Oletettavasti ko. maailman luokan pelaajien kehitys on tapahtunut poikien kanssa pelaamalla.

Mutta mikä olisi lääke naisten joukkueurheilun kehitykseen? Ainakin harrastajamäärät tulisi saada nousemaan ja se olisi helpointa toteuttaa hyviä pelejä ja sarjoja järjestämällä. Esimerkiksi Pohjois-Suomessa tyttöjen salibandysarjat alkoivat vielä pari kautta sitten C-junioreissa, siis vasta C-junioreissa!!! Tyttöjen poikia varhaisempi fysiologinen kehittyminen tarkoittaa sitä, että C-junioreissa kehittymistä ei voi enää tapahtua tai ainakin se on vaikeampaa. Taitoon, nopeuteen ja tekniikkaan liittyneet kehittymisen herkkyyskaudet ovat olleet ja menneet. Peli on menetetty ja taululla 0-6.

 

 



Lajiliittojen pitäisi hoksata se, että tytöt haluavat pelata nimenomaan tyttöjä vastaan. Sarjat käyntiin jo F-junioreissa vaikka sitten neljän joukkueen sarjoina ja yli perinteisten piirien toiminta-alueiden. Sarjoja on järjestettävä ja pelejä on pelattava. Pesäpalloliitto on vahvasti oikeilla jäljillä järjestäen valtakunnallisia pesisleirejä. Olen kuullut, että leireillä pelataan, kopitellaan, lyödään, nukutaan kouluilla ja taas pelataan.  Aivan huikea määrä kehittäviä pelejä, toistoja ja huikeaa toimintaa!

Naisten jääkiekko on erittäin nuori laji. Monet seurat ovat aloittaneet pelaamisen 90-luvulla, joten kehitystyö ja oman aseman löytyminen on kesken. Olympiavälierä ja -finaali ovat yksittäisiä otteluita ja yllätykset ovat mahdollisia, mutta realismia on, että olympiakultaa voidaan voittaa 2020-luvulla. Siis jos työ jatkuu ja paranee sekä tukea tulee myös liitto- ja seuratasolta. Työn kautta tulee myös arvostus.

Naisten jääkiekosta muistan TV-lähetyksestä parhaiten Kirsi Hännisen ylivoimapelin. On mahtava katsoa, jos joku on omalla urheilun osaamisalueellaan maailman paras.